Johdanto
Säveltäjä Jean Sibelius
kertoi itse elämästään kirjeissään, päiväkirjassaan, keskusteluissaan
sekä kymmenissä haastatteluissa. Hän avusti myös henkilökohtaisesti
kolmea elämäkertansa kirjoittajaa, Erik Furuhjelmia, Karl Ekmania
ja Santeri Levasta – tavallaan myös Erik Tawaststjernaa, joskaan
kumpikaan ei tiennyt harvojen 1950-luvun tapaamisten aikana,
että juuri Tawaststjernasta tulisi laajimman Sibelius-biografian
tekijä. Furuhjelm teki kirjansa 1915-1916. Ekman haastatteli
jo lähes 70-vuotiasta säveltäjää 1935. Santeri Levaksen tiedot
perustuvat pitkälti säveltäjän tiedonantoihin 1938 lähtien,
jolloin Levaksesta tuli Sibeliuksen yksityissihteeri.
Kaikkiin Sibeliuksen käsityksiin täytyy suhtautua lähdekriittisesti.
Päiväkirjassa hän synkistelee synkistelyn ilosta. Hän käyttää
päiväkirjaa "sylkykuppina" ja uskoo sille pateettisia vuodatuksia,
joita hän ei koskaan olisi kehdannut keskusteluissa tuoda esiin
ja jotka häntä itseäänkin jälkeen päin naurattivat.
Kirjeitä Sibelius
sanoi kirjoittaneensa aina siinä sävyssä, jonka hän arveli olevan
vastaanottajalle mieleen. Sama pätee keskusteluihin: varsinkin
vanhemmiten hän myötäili mielellään kohteliaasti vastapuolen
käsityksiä lausuen yleensä jotakin sukkelaa tai ympäripyöreää,
jos keskustelukumppanin käsitys poikkesi hänen omastaan.
Kun keskustelukumppanit muistelevat Sibeliuksen sanomisia, muistin
luotettavuus vaihtelee. Jussi Jalaksen heti keskustelupäivänä
kirjoittamia muistiinpanoja voitaneen pitää luotettavina, kun
taas Bengt von Törnen 1930-luvulla kirjoittamat muistelut vuoden
1916 keskusteluista ovat varmaankin epätarkempia. Santeri Levaksen
kirjoissa (kts. lähteet 1945, 1960 ja 1960b) siteerataan Sibeliusta
vuosilta 1938-1957. Kun Levas kertoo siteerauksen vuosiluvun,
se kerrotaan myös suluissa siteerauksen alla.
Lopuksi on huomattava, että säveltäjän käsitykset vaihtelivat
vuosikymmenestä toiseen. Esimerkiksi 1893-1894 hän oli kiihkeä
wagneriaani, mutta myöhemmin hän väitti tuntevansa vastenmielisyyttä
Wagneria kohtaan.